Oon ollu nyt muutaman viikon tuskissani sen takia että tunnen itseni kamalaksi.

Mun työpaikalla on yks mies jota en saa mielestäni ollenkaan. Pahan asian tästä tekee se että mulla on poikaystävä. Mä en ole ihastunut, se on sellainen että ei mua kiinnostais tuntea sitä, mutta silti jokin siinä vetää mua puoleensa ku magneetti. Eilen sitten juttelin mun luottoystävän kanssa ja sain vähän selkeyttä ajatuksiini.

Veikkaan että tää on sitä, että olen huomionkipeä ja mun itsetuntoa kohottais suuresti jos saisin sellasen miehen kiinnostumaan itsestäni. Kyse ei ole siitä että mun poikaystävä ei riittäisi mulle vaan siitä että mun itsetunto on aika maahan tallottu, haluan todistella ittelleni asioita.

No juttelin sitten ystäväni kanssa ja onneksi hänellä on ollut samanlaisia tilanteita. Helpotti oloa suuresti. On vaan ahdistavaa että Ihan oikeesti töissä odotan että näen tän miehen ja saan sen hymyn sieltä, mutta kun olen poikaystäväni kanssa en edes muista koko ihmisen olemassaoloa. Yksin ollessani hän kyllä pomppii ajatuksiin. Tunnen itseni hirveäksi tyttöystäväksi vaikka ajatuksilleen ei voikkaan mitään. En mä pystyisi pettämään enkä todellakaan tahtoisi koska mun on hyvä olla ja olen todella onnellinen, että siinä mielessä ei pitäis tuskailla, mutta silti ahdistaa nää mun ajatukset. mä OIKEASTI toivon töissä  että se ees kävelis tossa käytävällä ohi. Mä en edes tiedä siitä muuta kuin nimen, en tiedä ikää, en missä asuu, en tiedä onko sillä tyttöystävää tai jopa vaimoa.. Onkohan mun päässä jotain vikaa, ihan oikeesti pitstää mietityttämään. Aina kun kuulen tuolta edestä että ovi käy niin sydän pomppaa ja toivon että se olis se. Me ei olla edes yhtään samoissa työtehtävissä, mahdollisuus törmätä päivän aikana ei ole kovin suuri, välillä näen paljon ja välillä en ollenkaan. Ja ne päivät on ahdistavia koska sitten se tulee ajatuksiin illallakin. Ja ihan oikeasti voin vakavasti ja tosissani sanoa että en oo kiinnostunut tuntemaan sitä, mutta joku siinä vetää puoleensa. Onneks ei enää kauaa että pääsen tuulettamaan ajatuksiani ulkomaille. Nyt on olo että pitäis nähdä joku kaveri ja puhua tästä kunnolla kokiksen tai siiderin äärellä.

Vihaan itseäni

Päätin aloittaa kirjoittamaan myös täysin nimettömänä, ilman että kukaan oikeasti tietää kuka olen.
Sen verran voin paljastaa että olen Opiskelija ammattikoulussa, Olen vakituisessa suhteessa ja asun pääkaupunkiseudulla.

Siitä sitten arvailemaan ! ;)

Mutta asiaan eli ensimmäiseen merkintään.
Minulla on koulussa 2 "ystävää" joiden kanssa yleensä aina olen vain siksi että siitä on tullut tapa. Oikeasti en voi sietää kummankaan naamaa tuntia kauempaa päivässä. En vain voi sanoa tätä heille koska siitähän ilo irtoaisi. No kuitenkin, vähän aikaa siten aloin viettää aikaa Akin( nimi muutettu ) kanssa koulussa koska hänen huumorinsa oli samalla tasolla kuin omani (pissakakka jutut ei niinkään naurata, huumorintajuni on kiero ja julma), molemmat seurustelevat joten mitään tyhmää yksipuolista pelleilyä ei ilmene ja koska hän ei tykkää myöskään niinsanotuista kavereistani, joten pääsin heistä eroon niin edes hetkeksi. Kuitenkin kun minun ja "kavereideni" välit paranivat hetkeksi Aki alkoi taas pyöriä muiden kanssa. Tänään oli ilo huomata että se ei johtunut minusta (jota pelkäsin kovasti, että olin tehnyt tai sanonut jotain väärää) , vaan heti kun "kaverini" olivat lähteneet kotiin ennen minua niin Aki pomppasi luokseni tivaamaan kuulumisia ja kyselemään kesälomastani. Ei siinä mitään ihmeellistä mutta se oli ihan piristävää että vieläkin mun asiat kiinnostaa sitä. Siitä tuli hyvä mieli että edes jotain kiinnostaa oikeasti. "Kavereiltani" saan lähinnä kuulla vittuilua tai sitten toinen ( hyvin tyhmä ja yksinkertainen tapaus, älykkyysosamäärä hipoo kengännumeroa, uskoo saavansa prinssin ja puoli valtakuntaa jnejne) puhuu jostain uudesta kaveriporukastaan ja sitä en jaksa kuunnella, en yhtään.

Sitten poikaystävääni. Olen töissä lähes joka arkipäivä, joten emme hirveästi ehdi arkipäivinä näkemään. Se on toisaalta rasittanut suhdetta kamalasti, toisaalta piristänyt. Aivan ihana se on, Ollaan seurusteltu vähän yli 2,5 v ja on mennyt ihan hyvin. Tarkoitus on muuttaa yhteen heti kun vaan mahdollista. Olen onnellinen, hyvin onnellinen ja nyt kun ei tarvitse kesällä mennä kouluun niin asiat helpottuvat taas huomattavasti :)

Mitä perheeseeni (meinasin kitjoittaa perseeseeni) tulee, niin hyvin kummallinen huumorintaju, outo, ihana ja hönö kuvaavat parhaiten :D

Minä itse olen mielialan aaltoiluhäiriöistä kärsivä ja todella ilkeä. (paitsi niille joista oikeasti välitän). Olen myös helvetin mustasukkainen, josta varmasti saatte täällä vielä kuulla. Olen mm inhonnut n. jokaista poikaystäväni kaverityttöä. ;D Osaan muuntautua tilanteen vaaatimalla tavalla, mutta välillä naamastani paistaa inho.

Olen nyt ilkeällä tuulella, ärsyttää kun rupesin miettimään sitä saatanan yksinkertasta "kaveriani". En tosiaan tiedä mitä kaikki siinä näkee, mutta hänelle ei kelpaa kuin prinssi ja puoli valtakuntaa. Joskus oltiin parhaita kavereita, mutta sitten neiti huomasi että oho, mun poikaystävässä täytyy olla jotain hyvää ku se mullekki kelpaa ja yrittikin sitten yhtenä iltana tyrkyttää itseään hänelle,onneksi poikaystävääni ei kiinnostanut. ymmärrän kyllä hyvin miksi, sehän ois sama ku saapasta rakastais. No kuitenkin, jälkeenpäin sain vaan kuulla "en mä yrittäny, mä olin kännissä emmä yrittäny !" ei toki, roikkui siinä muuten vaan ihan koko illan. Ärsyttävä idiootti. Ah saimpas avautua.

Onneksi nyt alkaa kesäloma eikä tarvitse häntäkään hetkeen nähdä :)
Ehkä kesän jälkeen voisin viettää koulussa aikani ihmisten kanssa joiden älykkyysosamäärä ei ole saman verran kuin oma ikä.. Kun niitäkin sieltä löytyy, esimerkiksi yks tyttö mun luokalta joka tuli sinne vähän myöhässä, se on ihan älyttömän kiva mutta sekään ei tykkää niistä kahdesta joten... :p Mutta ehkä, ehkä :)

Kirjoittelen myöhemmin lisää, tää nyt vaan oli pohjustusta tulevalle. ihmissuhdesotkuja, inhoa, rakkautta, vihaa ja mustasukkaisuutta.